Boris täytti tänään kokonaiset kolme vuotta! Nyt se alkaa ihan oikeasti olla aikuinen koira. Hui sentään, mihin aika menee?

Synttäripäivä kului laidunaidan rakennuksessa. Koirat painelivat nupit kaakossa pitkin vihertäviä peltoja ja vaikuttivat ihan tyytyväisiltä elämäänsä. Illemmalla tehtiin Borikselle kakku: maksalaatikkoa, kermarahkaa ja nakkeja. Kohteliaasti Boris lupasi pienen palan myös Igorille.

Loppuilta sujuu melko varmasti sohvalla rentoutuen tähän tapaan:

Paljon onnea myös Boriksen pentuesisaruksille!

Pikkuisen olen heräilemässä talvilevolta ja aktivoidun taas muuhunkin kuin juoksuttamaan koiria vapaina pitkin peltoja. Igor pääsi tänään tottelevaisuustuokiolle kentälle ja oli muuten varsin pätevä pikkujätkä! Se voisi olla koulutuksellisesti paljon pidemmälläkin, mutta kun ei ole ollut aikaa treenata niin ollaan varsin alkeissa vielä. Mutta iloitsen silti kun se edistyy, ja teknistä tarkkuutta korkeammalle arvostan sen oikeaa asennetta!

Tehtiin sivulletuloja ja lyhyitä seuraamisia, ja loppuun luoksetulo sekä hämäykseksi yksi istumaan jättäminen, josta palasin kuitenkin takaisin palkkaamaan sen sijaan että olisin kutsunut luokse. Igorin bravuurimoka on tulla sivulle joka tavalla väärin päin: väärälle puolelle ja perä menosuuntaan. Siinä se tillittää oikein hyvässä katsekontaktissa - hänhän on sivulla, mitä tuo akka vielä huitoo! Palkkaan Igoria pääasiassa lelulla, se leikkii ja taistelee oikein hyvin. Tänään sillä oli palikat aika lailla kohdillaan, intoa riitti, seuraaminen oli jees (vaikkakin se painaa ja estää ja poikittaa) ja luoksetulossa oli vauhtia kuten kuuluukin.

Lopuksi lähdettiin vielä jäljelle, joka oli saanut vanheta tunnin. En tiedä yhtään, mitä tuon jäljestämisen kanssa pitäisi tehdä! Vauhtia on edelleen niin ettei mulla kävelytahti riitä, ja jos en päästä Iksua etenemään, se turhautuu, paineistuu, menee makaamaan ja lakkaa haistelemasta. Kyllä se siitä lähtee taas hommiin kun näytän kädellä suuntaa ja annan käskyn, mutta vauhti kiihtyy välittömästi. Nameja se ei syö ellei satu astumaan päälle.

Kysyin paikkaa toukokuun lopulle jälkikurssille. Pakko saada jonkun kokeneemman näkemystä tuohon, itsekseni sottaamalla teen varmaan vain hallaa.

Boriskin pääsi pikatreeniin pihalla. Voi miksei se aina ole tuollainen, intoa täynnä niin ettei tahdo nahoissaan pysyä? Tehtiin alokasluokan seuraamiskaavio ja jäävät liikkeet, ei ongelmia. Lopuksi leikittiin hanskalla ja Boris tuntui tykkäävän. Ehkä sen kanssa pitää treeniä kerran kuussa, silloin se toimii?

Ilmoitin Igorin kesäkuun näyttelyyn. Huihai! Taitaa ruma lapsi joutua lähiviikkoina kylpyynkin, on sitten ainakin puhdas jos ei muuta.

Boris nauttii auringon lämmöstä, menee makuulle jopa paljaalle maalle! Tosin sillä on pihan puolella oma peitto jota siirretään sitä mukaa mihin aurinko paistaa...

Igor on korkannut jälkikauden ja ajanut muutaman jäljen. No joo, tuli taas todistettua että paljon on oppimatta - minulla. Koira tietää mitä tekee ja tekee sen täysillä. Puoli tuntia jäljen vanhentamista ei vain riitä, jälki menee kaahaamiseksi ja juoksemiseksi ja kyntämiseksi. Nameja se ei syö jäljeltä, ei edes joka toista. Haistaa kyllä ja seuraa tyhjätkin askeleet, mutta vauhdilla. Loppuun on aina päästy, eli kyllä se tietää missä jälki kulkee. Seuraava etappi on vanhentaa jälkeä reilusti ja katsoa, mitä tapahtuu.

Mikä mahtaa olla vialla, kun ykskaks eilen tuli tunne, että Ruma Lapsi pitäisi ilmoittaa näyttelyyn? Selasin sitten näyttelykalenteria läpi ja skannasin alkukesän ulkonäyttelyitä, joihin ei olisi tolkuttoman pitkä matka. Salossa olisi kesäkuun alussa varsin varteenotettava näyttely. Tätä ihmeellistä tuntemustani ei poistanut edes tieto, että halvempi ilmoittautumisaika ko. näyttelyyn on jo umpeutunut.

Päätin antaa itselleni mahdollisuuden parantua, ja nukuin yön yli. Ei auta. Edelleen on olo että tarttisko, ehkä pitäisi, mitäköhän jos ilmoittaisi. Voi voi.

Ehkä se on tämä kevät, talven jälkeen tekee mieli aktivoitua taas jollain tavalla. Muutama aurinkoinen päivä vielä niin Iksu saa korkata jälkikauden, ja mitä jos opettaisi Boriksenkin jäljestämään. Viime viikolla hämmästyin itsekin omaa reippauttani, kun menin yhtenä iltana molempien koirien kanssa kentälle treenaamaan. Igor teki seuraamista ja se olikin tosi vaikeaa, kun yritin häivyttää käsiapua pois. Mutta pentu on innokas eikä lannistu vaikka hinkataankin jotain juttua pidempään. Boriksen vuorollakin Igor koitti väkivalloin tunkeutua aidan läpi mukaan... Boris oli myös tosi intopiukeena ja seurasi häntä heiluen. Katsekontakti sillä tippuu edelleen, mutta nyt se oli muuten reipas ja hyvällä mielellä, joten nautin vain siitä kun diesel oli saatu käyntiin.

Tuli olo, että treeniminen on sittenkin ihan kivaa. Illat ovat valoisia eikä enää palella niin mahdottomasti koko ajan. Ehkä me täältä taas reipastutaan ja ruvetaan harrastamaan. Mutta pitäisiköhän nyt sinne näyttelyyn? Ihan järjen köyhyyttähän se koko toiminta on, mutta jos silti?

Taistellaan takatalvea vastaan! Eilen oli ihanan keväinen ilta ja käytiin koirien kanssa laukkailemassa pellolla.

Vauhti

Pentu!

Boriksen onnellinen naama

Igor-isomörkö 9 kk

Mörkö juoksee

Edustuskuva-ainesta?

Poseeraus

Rakkaat!

Kevät! Lumet sulaa ja rapa roiskuaa, enpä muistanutkaan miten rasittavaa on pyyhkiä miljoona kertaa päivässä 8 tassua ja silti imuroida nurkkia niin että suulakkeessa vaan ropisee.

Maaliskuusta luopumisessa on puolensa: Boriksen elämänahdistus alkaa taas mennä ohi. Ruoka on maistunut hyvin viimeisen viikon ja toisinaan Boris on tullut jopa juosten kupille, kun pahimpina masennuspäivinä se ei tullut vaikka käskin.

Tämä vaikea maaliskuu on pistänyt taas miettimään Boriksen kastraatiota. Ehkä kyllä, ehkä ei. Eniten pelkään, että Igor jyräisi pallittoman Boriksen yli edestä ja takaa. Nytkin toisinaan Boris järkyttyy ja säikähtää sydänjuuriaan myöden, kun Igor vähän rajummin haastaa Borista leikkiin taklaamalla ja tönimällä. Jos Boris itse on samassa mielentilassa, se on yhtä röyhkeä ja fyysinen kuin Igorkin, mutta jos Borista ei huvita ja se on luimuilutuulella, se tuntuu ihan tosissaan pelkäävän että Igor törmää siihen. En usko, että konfliktien pelossa kastroimiseen on syytä, mutta tämä jokakeväinen hormonihöyryily on rasittavaa niin huoltojoukoille kuin epäilemättä koiralle itselleenkin. Ja voisihan tuo koira vähän ahneempikin olla...

Igor sen sijaan toteuttaa itseään edelleen jätemyllynä, se syö lähes kaiken mikä sen nenän eteen osuu. Sillä on aina nälkä ja koko ajan jano! Pitäisikin ottaa siitä kunnon järkevä kuva, josta näkisi miten hirmuisen iso mörkö siitä on tullut. Igor on hauska tyyppi, välillä vähän raskas mutta enimmäkseen ihan hauska.

Isännän kunnonkohotusprojekti on vienyt koiriakin pitkästä aikaa säännöllisemmin remmilenkeille ja juoksemaan. Arkilenkit ovat meidän ihmisten osalta aikamoista maleksimista, koirat sen sijaan painelevat vapaavalintaista askellajia vapaana. Hullua, että vielä vuosi sitten vapaanajuoksut piti järjestämällä järjestää ja remmilenkkeily oli jokapäiväistä. Nyt tilanne on päinvastoin! Ja hävettää myöntää, Igor on kohta 9 kk eikä sillä ole kankaisen pentupannan lisäksi yhtäkään omaa pantaa...

Oltiin lenkillä Riikkiksen ja Suvin laumojen kanssa. Boriksen kevätmasis väistyi hetkeksi kun afrikkalainen sydämen valittu ilmestyi autostaan!

Kierrettiin puolentoista tunnin metsälenkki välillä hyvinkin raskaassa hangessa rämpien. Koirat kaahailivat edestakaisin ja hauskaa näytti olevan. Boriksen fokus oli vähän turhan paljon Polkan hanurissa ja välillä B joutuikin hihnaan tai käskyn alle taakseni kun meni hermo sen sikailuun. Igor sen sijaan käyttäytyi varsin viisaasti, juoksi paimenporukassa mutta ei ollut erityisen rasittavasti kenenkään kimpussa.

(kuvatodiste tosin kertoo toista: taustalla Bro kertoo Igorille Painavia Asioita)

Igor ja Otti, joilla on ikäeroa kuukausi. Otin hyväksi.

Lenkin puolivälissä ehdotin, että otettaisiin ryhmäkuva kaikista seitsemästä koirasta. Ensin riviin järjestäytyminen tuntui mahdottomalta urakalta ja itse ehdottajan koirat lipesivät jonosta kerran jos toisenkin, mutta lopulta onnistui! Riikkikselle kiitos mainiosta kuvasta: 

Igor, Boris, Sini, Polkka, Dara, Bro ja Otti

Igorille iski väsy: mama ota syliin! En kävele enää! (Kuva Riikkiksen)

Hauskaa vaihtelua yksinäiseen lenkkeilyyn nämä kaverilenkit! Ja koiratkin saa eri tavalla väsyneiksi ainakin yhdeksi illaksi.

Siinäpä niitä tulikin otsikossa meidän kuulumisia.

Boriksella on yleinen elämänahdistus, aika lailla samoihin aikoihin kuin vuosi sitten. Ruoka ei oikein maistu, tänään aamullakin se vain pyörsi pois ruokakupilta. Jos lihojen joukossa on kalaa, se ei syö. Jos lohiöljyä, se ei syö. Nappula turvotettuna, se ei syö. Kävin tänään pitkästä aikaa tokotreeneissä poikien kanssa, ja namienpakkausvaiheessa tarjosin Borikselle maistiaisia - se sylki namit suustaan pois.

Ulkona ei oo hyvä, sisällä ei oo hyvä. Ainut missä on hyvä on aamuaurinkolaikku sohvassa, ja siinäkin on tosi tarkkaa ettei paskanaama ole liian lähellä ja mama liian kaukana. Voi Boris, Boris. Yritän olla kevyellä mielellä vaikka tuollainen nuivailu tahtoo vähän kiristää pinnaa. Luulen että se liittyy hormoneihin ja että tilanne viime vuoden tapaan tasaantuu kun kevät ehtii pidemmälle. On rankkaa olla pieni ahdistunut rhodesialainen.

Igorista on kasvanut kauhea mörkö. Se on Borista korkeampi, laiha luikku kyljet aina vaan kuopalla vaikka se vetelee iloisesti yli kilon ruokaa vuorokaudessa, ja kun tänään punnersin sen syliin ja astuin vaa'alle, totesin järkytyksekseni että se painaa 40 kg. Minun pieni sylipentu! Huomenna Iksu täyttää 8 kk.

Otsikon "poop deluxe" ei tietenkään voi viitata kehenkään muuhun kuin Igoriin. Igor kirjaimellisesti syö ja paskantaa kuin hevonen. Se imee napaansa kaiken, siis sananmukaisesti aivan kaiken. Kun silmä välttää, se syö hevosten täysrehuja, varastaa lantalasta paskaa ja puolimätiä porkkanoita, hakee turvekasasta kökköjä ja puulavoilta klapeja ja nakertaa ne muruiksi pitkin pihaa. Viime päivinä se on ilahduttanut mm. pureskelemalla päreiksi savisen kukkaruukun. Meillä myös joskus oli sellaiset crocs-jäljitelmätossut joiden kanssa oli kätevä hypätä pannuhuoneessa lisäämässä puita. No eipä ole enää.

Aina Igorilla ei pysy mielessä, että jotain voisi vain purra ja silputa ja jättää sotkut siihen. Aika usein se on reipas poika ja syö omat sotkunsa. Ja jos sattuu käymään niin että seassa on jotain sulamatonta ja yöllä tulee oksennus, niin parasta on myös syödä äkkiä se oksennuskin, koska ehkä ne ylimääräiset herkut sulaa sitten seuraavalla kierroksella. Niin, ei ehkä ole mikään valitonsalaisuus että ostoslistalla on kuonokoppa, ja aika pian. Etenkin se tolkuton turpeen ja hevosenpaskan maiskuttaminen on saatava loppumaan, tuohan paskoo enemmän kuin keskiverto poni. Ja ihan silkkaa hevosenkakkaa.

Ihanaa on kun kevät tulee ja valoisuus lisääntyy. Ehkä saisin itseäni niskasta kiinni taas treenaamisenkin suhteen, nyt on kyllä menty tosi alta riman missään tokojutuissa.