Eilinen oli taas niitä päiviä, jotka voisi surutta pyyhkiä pois.

Tuo toisten koirien ohittaminen on meillä nyt hirmu pinnalla, ja eilen iltalenkillä sattui sitten taas kohtaaminen, josta en jostain syystä kääntynyt pois vaan ajattelin, että kokeillaan. Vastaantullut koira oli iäkäs mopsi jonka tiedän ohittavan hipihiljaa ja nätisti - ehkä siksi ajattelin vain mennä Boriksen kanssa suoraan vastatusten.

No, se oli sitten taas sitä ihteään, eli täys höökä päälle niin että pannasta saa nostaa ilmaan pidelläkseen, ihan sama että kiroanko minä, heilutanko namuja, vaihdanko suuntaa vai vedänkö poskinahoista. Kaikki muu lakkaa olemasta, on vain Boris ja Boriksen halu mennä täysillä päin vastaantulevaa koiraa.

Kävi kai niin kuin ei saisi käydä. Mulla paloi käämi ihan totaalisesti ja rempaisin Borista hihnasta niin että tuntui. Sitten mentiinkin just eikä melkein mun pillin mukaan loppulenkki, aivan liian armottomalla meiningillä, tavalla jolla mä en tahtoisi eläimiä käsitellä lainkaan mutta kun järki sumenee niin siinähän käy juurikin niin että voimankäyttö alkaa. Boris oli hyvin hiljaista poikaa ja minä niin vihainen että savu vaan nousi korvista.

Itkuhan siinä sitten tuli, lopulta. Miten voin olla niin huono etten onnistu tuon koiran kanssa? Miten ihmeessä ne muut sen tekevät? Minä en tahdo siitä remmiräyhää, mutta sehän siitä tulee jos en osaa opettaa sitä ohittamaan, tai toinen vaihtoehto on että siitä tulee maantiejyrä ja minusta niitä koiranomistajia, jotka kietovat hihnan puun tai lyhtypylvään ympäri kun joku tulee vastaan. Enkä mä tahdo sitä, en, mutta tuntui vaan niin neuvottomalta. Itselleni mä kaikkein eniten olin vihainen, typerästä riehumisestani ja turhasta kurittamisesta. Siitä että hermot vaan kerta kaikkiaan menivät.

Matala päivä, todella.

Tänään sysäsin aamulenkityksen puoliskon vastuulle. Tuntui etten ole valmis lähtemään Boriksen kanssa mihinkään. Piti koota ajatuksia ja käydä koiran sijaan kävelyttämässä ponia, joka sentään kulkee riimussa nätisti. Tosin muistan kyllä elävästi miten senkin perässä olen polvet ja kyynärpäät verellä kyntänyt pitkin pihoja ja metsäteitä, kun herra ponia ei vaan huvittanut mennä samaan suuntaan kuin minä. Nyt 9 vuotta myöhemmin se toimii kuin ajatus, vaikka ilman narua.

Illalla sitten uskaltauduin koiran kanssa. Ja taas äkkiarvaamatta ohitustilanteeseen, nyt hiukan leveämmällä tiellä. Toisessa kädessä keikkui täysi kakkapussi joten hihna oli vain toisessa kädessä, löysällä. Otin Bobon jalan viereen kulkemaan, päätin etten vilkaisekaan toista koiraa, en kiristä hihnaa, en päästä koiraa jalkani vierestä mihinkään vaan kävelen vain eteenpäin. Oltiin aiemmin ahtaassa paikassa ohitettu muutama kävelijä, ja niiden kohdalla olin nostanut etusormeni ja kutittanut sillä Boriksen poskea kun sen keskittyminen meinasi suuntautua liikaa niihin vastaantulijoihin. Nyt koiraa kohdatessani tein saman. Ja mitä ihmettä, Boris ei kiihdyttänyt yhtään, hihna ei kiristynyt, maailma ei kadonnut, vaan me ohitimme koiran kuin vanhat tekijät, juuri niin kuin haluaisin Boriksen oppivan ohittamaan. Ei tanssiliikkeitä, ei nakkeja eikä perkeleitä, vain kävely ohi.

Ja itkuhan siinä tuli taas, nyt vaan ihan eri syystä. Mun maailman hienoin ja upein koirapoika!!

Yritin jälkikäteen analysoida, miksi siinä kävi tänään noin hyvin. Oliko se vain sattumaa, tähtien asento oikea, vastaantuleva koira tarpeeksi kaukana, tarpeeksi neutraali? Vai voiko syy olla siinä, että eilen Borikselle valkeni vähän turhan rajusti se, että sillä koikkeloinnilla on jumaliste seurauksia myös, että mä en suvaitse sitä, ja jos mun sanaa ei kuunnella niin sitten ei hyvä heilu? Vai suhtauduinko minä tänään sen koiran ohittamiseen eri tavalla, vähemmän jännittyneesti, päättäväisemmin? Miksi tänään minä vein koiraa eikä koira minua?

Oli miten oli, tänään oli kaikkea muuta kuin matala päivä. Ja taas sain uskoa ja luottamusta siihen, että kyllä Boris vielä oppii, ja minä. Se on tavattoman viisas koira ja minä niin tavattoman tyhmä sitä opettaessani. Kunpa vaan itse osaisi useammin olla virheetön... Mutta sellainen tuskin on enää inhimillistäkään.

Kasvattajan kaino pyyntö on saada Boriksesta edes joskus siisti sivukuva, josta näkis sen rakenteen. Minä olen sellaisen puuttumiseen selitellyt milloin mitäkin syyksi, mutta tässä olis nyt ihan kuvamateriaalia hyvästä yrityksestä.

Seiso! Eiku.

Mitä hittoa se koittaa mulle syöttää?

Veeeeenyyyyy

Eiku mitä, mihin?

Nappaan namin ilmasta, käykö se, siinä oon aika hyvä?

Ha, melkein!

Niin että terkkui vaan.

Käytiin pulkkamäessä. Pulkka oli pieni, emännän perä toppavaatteissa aika iso, lunta oli paljon, pakkanen laantunut, koirat villejä... Oli siis huippukivaa!

Boriksen antibioottikuuri on päättynyt ja voi sitä riemun määrää kun päästiin pitkästä aikaa peuhaamaan vapaana kaverin kanssa. Pulkkailu ei aiheuttanut ihan niin suurta kähyä kuin olin aavistellut, ehkä tauko Bellan kanssa leikkimisestä oli ollut niin pitkä että koiramainen puuhastelu voitti sen kun isäntä ja emäntä laskevat oudolla muovilärpäkkeellä mäkeä alas ja hekottavat mennessään.

Ylös...

... alas...

... ja alas...

... ja alas...

Kimppuun!!

Miks sää siellä maassa istut?

Koiramainen meno näytti tältä: 

lempiystävä

Boris on kunnostautunut maton syönnissä siinä määrin että olohuoneesta lähti eilen matto kokonaan pois. Ei sen perkeleen tarvitse olla kuin 20 min. yksin niin heti tursuaa suupielet villanyörejä ja on uusi päänmentävä kolo matossa. Pilallahan se matto joka tapauksessa oli, siksi kai annoin sen olla näinkin pitkään lattialla, mutta nyt meni hermo. Maatkoon kovalla lattialla sitten jos ei kerran matto kelpaa muuksi kuin välipalaksi.

Tuntuu muutenkin, että on vähän kuri lipsunut tuon murkun kanssa. Tuskin sillä on matonsyönnin kanssa ollut mitään tekemistä, mutta pinnaa on kiristelty viime aikoina jo ihan siitä syystä, kun omasta mielestään Boris ei ole ollut enää yhtään kipeä ja energiaa on kerääntynyt aika monen päivän edestä. Se energia sitten purkautuu jos jonkinnäköiseen pikku puuhasteluun, rajojen koetteluun ja korvavaikun kasvattamiseen. Eilisen matonsyönnin aiheuttaman kiukkupuuskan aikana mietiskelin viime aikojen tapahtumia ja koiran käytöstä ja peilasin sitä omaani. Tulin lopputulokseen, että ehkä on vähän turhan paljon tanssahdeltu koiran tahtiin ja annettu periksi asioita joita ei pitänyt koskaan sallia.

On niin helppoa olla kirjaviisas ennen kuin se murkkuikäinen koira todella on siinä silmien alla huushollissa puuhailemassa! Nyt tuntuu että teen sen kanssa kaikki virheet jotka ajattelin välttää. Eilen oli taas oikein kunnon olen huono koiranomistaja -päivä, kun ensin aamulenkillä kohdattiin pari koiraa eivätkä ohitukset suinkaan sujuneet edes sinnepäin siten kuin olis tarkoitus, ja sitten Boris vielä söi viimeiset reiät mattoon sillä välin kun tein lumitöitä pihalla.

Toisaalta, jos yhtään itseä lohduttaa niin ainakin mä yritän tehdä jotain jotta tuo koira oppis käyttäytymään remmissä vaikka muita koiria tulee vastaan. Samaa ei kai voinut sanoa esim. siitä eilisaamun spanielikohtaamisesta, kun korttelin takaa tulee ensin koira, sitten monta metriä fleksiä ja lopulta herra, joka räksii fleksin pysäytysnappulaa saamatta sitä kuitenkaan yhtään lyhyemmäksi ja koira räksyttää kitarisat vilkkuen meitä päin. Kaiken lisäksi se setä vaan hoki koiralleen, ettei ole mitään hätää. Joo ei ehkä sillä koiralla mutta mun ohittamista harjoittelevalla pennulla voi kohta olla. Mun koira kyllä vetää kohti, mutta mä ennemmin vaikka kannan sen pannasta pois tilanteesta kuin annan jöpöttää keskellä tietä rääkymässä kurkkutorvi oikosenaan niin ettei kukaan voi edes kuvitella tunkevansa siitä ohi.

Boriksen ohitusongelma on juurikin se, että se pyrkii jokaisen vastaantulevan koiran luo eikä sitä kukkuakaan kiinnosta mun namit ja tanssahtelut. Ääntäkään se ei päästä ja tulee kyllä ohi jos minä niin päätän, mutta mitenkään rentouttavaa tai kaunista se ei ole. Koulutuskentällä se kulkee kontaktissa vaikka olis muita koiria, mutta heti jo parkkipaikalla sillä hirttää neliveto kiinni ja kiskominen alkaa. Ihan pikkupentunahan se oli tällainen vastaantuleville ihmisillekin, nykyisin se ei piittaa muista kuin koirista. Uskon, että ongelma voisi ratketa jos voitaisiin alkuun ohittaa tarpeeksi kaukaa, mutta kun käytännössä tilanne on joko niin, että kohtaamme koirakon kapealla tiellä naamatusten tai sitten pakenemme risteävälle tielle karkuun. Mitkään sievät kierto-ohitukset ei näissä lenkkimaastoissa onnistu juuri koskaan. Tarpeeksi kaukaa ohitettaessa Borikseen vielä saa kontaktia, ja vaikka se poukkoileekin riemuissaan, se ei silti vedä sikaniskatyyliin mihinkään.

Ehkä tämäkin vaihe menee joskus ohi ja Boris aikuistuu ja lakkaa hinkumasta kaikkien vieraiden koirien iholle. Toivoa ainakin sopii. Välillä haaveilen asuvani paikassa jossa ei ikinä tarttis laittaa koiraa hihnaan vaan voisi päästellä vapaana kaikki lenkit, mutta toisaalta, muiden kokemuksista viisastuneena, pidän ihan hyvänä sitä että koiran (ja omistajan!) on vaan kertakaikkiaan opeteltava kulkemaan remmissä nätisti. En vaan tiedä, miten tekisin sen tuon jässikän kanssa. Tai itseni.

Eilen saimme kaiken hytisemisen jälkeen mieluisan paketin: Janutexilta (www.janutex.com/) mittojen mukaan tehdyn lämpöhaalarin! Haalari pääsi heti tänään aamusta tositoimiin, kun ulkona mittari näytti -18 astetta ja kävi niin halvatunmoinen puhuri että pienempi koira olisi lähtenyt lentoon.

Sairaslomalainen Boris ei ymmärrä, miksi lenkit on tylsiä ja lyhyitä. Tätä tylsyyttä voi sitten kompensoida huikeilla koivennostoilla (tasapainotreeni), kumipallopompuilla narussa (emännän hauistreeni), laukkakiihdytyksillä narussa (emännän kenkien liukuestotreeni) ja vetämisellä ("mä en ainakaan muista että tää olis kiellettyä"). Sisällä istu-seiso-maahan -aivojumpassa voi vaan lonkalta arvailla, mitäköhän tuo täti nyt tahtoo ja heittääntyä milloin mihinkin asentoon. Boriksen logiikka on pettämätön: jos teen sen innokkaasti, nopeasti ja tuijotan pää kallellaan tosi keskittyneesti, saan varmasti jauhelihaa, oli asento mikä hyvänsä.

Pärskiminen on lakannut kokonaan ja silmäkin voi hyvin. Kuureja on silti vielä jäljellä jokunen päivä, joten koitamme pitää niin matalaa profiilia kuin tuollaisen virkeän junnun kanssa vaan voi. Nyt sitten vuorostaan kissat aivastelee: viime yönä heräsin siihen, kun Nuka aivasti naamalleni niin että räkä vaan lensi. Hieman myöhemmin yöllä Bobo oksensi luunpalan matolle ja limaa toiselle matolle. Oli taas oikein lemmikinomistajan tähtihetkiä ne!

Mutta haalari on ihana. Testasimme sitä myös pallo- ja leluhepulin avulla pihalla, ja hyvin kulkee.

Nyt melkein toivoo että olisi pakkasia vielä jonkun aikaa... No, ei pidä manata! Kyllä sitä kylmää on ollut jo ihan riittämin.

Loppuun vielä luminaamatervehdys: 

Bobonpoika sairastaa.

Boris on tuhistellut nenäänsä ja aivastellut muutaman päivän, ja tänä aamuna sillä oli sitten toinen silmäkin tulehtuneen näköinen, joten ei muuta kuin koira autoon ja lähimmälle avoimelle klinikalle (jonne oli matkaa 60 km...) Miksi lemmikin pitää aina sairastua viikonloppua vasten?

Lääkäritäti tutki ja syynäili Borista ja diagnoosiksi räkimiselle ja tuhisemiselle tuli ylähengitystieinfektio. Lämpöä oli hiukan ja toisessa silmässä alkava tulehdus, ilmeisesti kiipinyt sieltä röörejä pitkin, joten saimme 10 päivän antibiootti- ja silmätippakuurin sekä varuksi vielä nenäpunkkilääkkeen, koska nenäpunkin mahdollisuutta ei kai koskaan voi täysin sulkea pois kun tuollaista nenäntuhistelua ilmenee.

Boris herätti hilpeyttä koollaan (44 kg eläinlääkärin vaa'an mukaan!), kun en aikaa varatessani ollut puhunut muusta kuin reilu 8 kk vanhasta pennusta. Odottivat vähän pienempää penikkaa saapuvaksi. Lääkäritäti kehui Bobon luonnetta ja kyllä siitä sai ylpeä ollakin, niin viisaasti se käyttäytyi, vaikka odotushuone oli kovin ahdas ja ihania pikkukoiraystäviä oli ympärillä useampia. Myös kaunis dobberineiti kävi pyörähtämässä odotushuoneessa, ja sekös oli Boriksesta vallan hurmaavaa. Mutta pikkuherra intoili hillitysti - ei siis vetänyt peräsuoli oikosenaan kohti kaikkia karvakuonoja vaan tyytyi istumaan, makailemaan ja tamppaamaan häntää (ja vähän viheltämään). Ja, mikä positiivista: yhtään tuolia ei kaatunut, minäkin sain istua, kenenkään laukkuun ei laitettu päätä eikä ketään vasten hypitty. Kyllä tuosta vielä kunnon koira saadaan.

Nyt sitten vietetään rauhallista kotielämää antibioottikuurin ajan, löhöillään ja parannellaan. Bobo on vähän veto pois, mutta syö kumminkin hyvin ja vähän touhuileekin, mutta kyllä siitä näkee ettei se ihan kymppiterässä ole tällä hetkellä. Suurkiitos Salon Eläinlääkärikeskukselle (www.salonseutu.fi/elainlaakarikeskus/index.html), erinomaista palvelua!