Rohkea rhodepentu selvisi tänään suuresta koettelemuksesta ja oppi kai jotain uutta: kulkemaan portaita. Tai ainakin yksiä portaita.

Meillähän on talossa myös yläkerta, jonne vievät portaat on portilla suljettu koiralta. Kesäaikaan vintti on ollut kissoille Borisvapaa vyöhyke ja näin talviaikaan siellä ei ole käynyt kukaan paitsi viemässä ja tuomassa pyykkejä (kas kirjailijan työhuone kun on erinomainen pyykinkuivaushuone...).

Omaa tyhmyyttä kun ei ole otettu koiraa yläkertaan koko sen meilläoloaikana- nyt kun vajaa viikko sitten ensimmäisen kerran pyysin Boriksen mukaan, se tuli ylöspäin oikein mallikkaasti, mutta kun oli aika poistua, tuli stoppi. Eikä mikään pikkustoppi, vaan aivan täydellinen lamaantuminen ja hyytyminen. Olin tietysti yksin kotona, en jaksa kantaa Borista (kokeilin, syliin nousi mutta olis tullut ruumiita jos olisi lähdetty siten yrittämään laskeutumista), ja Boris meni ihan veteläksi, täriseväksi ja läähättäväksi. Mamma mää en pysty emmää pysty mää kualen tänne! Kaksi ja puoli tuntia yritin niin hyvällä kuin pahallakin saada koiraa portaat alas, ja kaksi ja puoli tuntia Boris pisti kaikin voimin hanttiin. Ruoka ei kelvannut, ei edes raaka jauheliha vaikka heiluttelin paketillista ihan nenän edessä... Luulin että pitää hakea naapuri avuksi kantamaan sitä alas!

No, koira ei jäänyt yläkertaan. Lopulta pungin sen pyllystä työntämällä ja pannasta vastaan pitäen askelma kerrallaan alakertaan. Hirmuiset kehut ja namit. Boris onneksi palautui stressistä heti ja oli oma onnellinen itsensä kun oli päässyt alas. Jätimme porrasasian hautumaan.

Tänään oli uuden kohtaamisen aika. Koira yläkertaan seuraksi pyykkien viikkaukseen. Ylöspäin meni taas hienosti, alaspäin... ei. Hetken Boris sai mutustella asiaa itsekseen, mutta kun edistystä ei tapahtunut vaan koira alkoi taas hermostua, päätimme puoliskon kanssa vähän tuupata sitä alkuun. Nyt ei tarvinnut työntää pyllystä kuin sen verran, että etutassut tulivat ensimmäiselle portaalle. Sitten syttyi lamppu! Ja Boris tuli portaat alas asti hienosti, hitaasti ja rauhallisesti. Vau! Kourallinen nameja, hurjat kehut, ja uudestaan ylös. Ja alas. Ja kerta vielä, no problem.

Valaistuminen on tapahtunut.

Kävimme retkellä. Eväänä kaakaota termarissa, nakkeja ja vaahtokarkkeja. Koirille possunkorvat. Päivä huumaavan kaunis! Laskimme vähän pulkalla ja teimme nuotion.

Vuolin nakkitikkuja joista Boris reippaana poikana varasti toisen ja pilkkoi pikku päreiksi. Nuotio kärytti mutta syttyi kuitenkin. Nakit jäivät haaleiksi, vaahtokarkit sen sijaan paloivat iloisella roihulla! Ei se mitään.

Halvatun hankikanto, tuumaa Boris. (tässä kuvassa Bobon häntämutka näkyy hyvin, pieni pykälä ihan päässä)

possukorvan possunkorva

Hetki ennen kuin Bella varastaa Boriksenkin evään

ISO poika!!

Boris heittää löylykauhalla lunta päähänsä

"Grillaa mulle nakki tai näännyn"

Aurinko lämmitti niin että Boriskin sai mennä osan matkaa nakupellenä. Kevättä odotellaan aurinkolaikuissa maaten ja silmiä siristellen.

Hävyttömäksi venyneen tauon jälkeen jälleen koirakoulussa.

"Kuinka meni", kysyi puolisko eteisessä kun tultiin takaisin, ja lisäsi sitten ilmeeni nähtyään, että "uskaltaako kysyäkään". No, jos lähdetään siitä että jo parkkipaikalla Boris veti mut kumoon... Eli murkun maailma täyttyi Toisista Koirista, jotka ovat Ihaninta ja Arvokkainta.

Tehtiin paikallaoloa istuen (meni hyvin kun otin tarpeeksi väliä muihin koirakoihin, eli käytännössä siirryin kentältä parkkipaikan puolelle), kontaktikävelyä ja paikallaoloa muiden kontaktikävellessä ympärillä, ja eteenmenoa. Eteenmeno meni hienosti - myös parin muun koiran vuorolla Boris lähti oikein kivasti eteen. Harmi vaan ettei käsky (ja avustavan namikupin heiluttelu) ollut silloin tarkoitettu hänelle. Nyt siis särkee olkapäätä ihan maan saatanallisesti ja hermo on aika piukalla.

Jäin juttelemaan kouluttajan kanssa tunnin jälkeen ja sain tukea ja kannustusta. Murkkuikä menee ohi. Ja Boris on edelleen se näppärä koira jota se oli alussakin. Sillä on nyt vaan Hormonit ja sitä kiehtoo Hajut ja Nartut. Saatiin pari hyvää käytännönvinkkiä toimimiseen, ja myös komennusohjeita jos hilluminen äityy mahdottomaksi.

Arjessa se on vallan kiva koira, mutta auta armias kun joudutaan noin rankan häiriön alle! Nyt oltiin vielä poikkeuksellisen ison ryhmän mukana (7 koirakkoa), joten haastetta riitti jo ihan siitä syystä, että lähekkäin oloa ei oikein voinut välttää. Toivottavasti nyt olisi voitettu sairastumiset ja kelikin alkaisin suosia ulkoilmassa treenaajia, jotta saataisiin taas säännöllinen treenirytmi. Ehkä sitä kautta se toisten koirien näkemisen suosiokin hiukan laantuisi. Ajattelin myös kokeilla aamuruuatta jättämistä treenipäivinä, josko sitten mun namini saisivat ansaitsemansa arvostuksen.

Tänään sanottua: kunpa toikin olis jo edes puolitoistavuotias, oltaisiin jo voiton puolella.

Kävimme ulkoiluttamassa koiraa ja palloa.

Heitä jo!

Jarrutus

Jipii

Välillä pallo unohtui mutta vauhti jatkui: 

Äkillinen tullenpuuska nosti pennun ilmaan

Antennipää

Siisti poseeraus muuttui hepulin alkutahdeiksi

Välillä paikallaankin (en tiedä missä kolmasosa korvaa leijailee)

Ilme

Kuvasin eilen myös vähän kissoja: 

Mä en tunne tota... Enkä mä tota.

Valo mietiskelee

Nuka on merimakkara

Arvoitus: Onko rhodesiankoira vain pieni kikkare sohvannurkassa...

... vai valtava valtaaja?

Vastauksen saa kukin päättää itse.

Tassut

Uni

Lopuksi vielä rehuja:

Unikot

Käytiin Boriksen kanssa jälleen tänään eläinlääkärissä. Boris on lepuutellut oikeaa takajalkaansa n. viikon ajan, ei ole ontunut eikä minun tunnusteluissani aristanut, mutta aina paikallaan ollessaan on seissyt oikea jalka "kevennettynä" takana. Lisäksi takkien pukeminen on ollut hankalaa, kun oikealle jalalle ei ole haluttu varata painoa.

Halusin olla varma, ettei jalassa ole mitään pahemmin rikki. Saatiin aika näpsäkästi samalle päivälle, joten koira autoon ja menoks. Eläinlääkärin ensimmäinen kommentti oli, kun Boris saapui nelivedolla tutkimushuoneeseen, että Mille jalalle se ei muka varaa? Änkkäsin siinä sitten, että ei se näin liikkeessä mutta kun paikallaan. Jalka tunnusteltiin ja aristusta löytyi uloimmasta varpaasta. Koira röntgenpöydälle ja kuvat jalasta, ei murtumaa, joten diagnoosiksi tuli varpaan nyrjähdys. Saatiin viiden päivän kipulääkekuuri ja soittoaika viikon päähän. Liikunnan rajoittamisesta ei ollut puhe, kun ei tuo kerran onnu tai ole epäpuhdas (voiko sanoa että koira on epäpuhdas? Hevosista ainakin sanotaan.)

Boris oli röntgenpöydällä ihan uskomattoman hienosti. Ei rimpuilua eikä reuhtomista (tosin selälleen sitä ei saatu), siinä se vaan nökötti ja heilutti vähän häntää kun puolisko kävi ovella kurkistelemassa. Hoitajat kehuivat kilpaa, miten kiltti koira se on. Minä vienosti paukuttelin henkseleitä vieressä, että niin, ja se on vasta 9 kk...

Kun Boris ei sitten joutunutkaan rauhoitetuksi, päätettiin tehdä yllätysvisiitti neiti perunkarvaton Teklan luo. Silloin kun viimeksi tavattiin Tekla, nukkui Boris vielä mun sylissä... Ei enää. Tekla on tuikea täti, oikea alfanaaras, ja sen hyytävä kurinpito teki oikein hyvää yli-innokkaalle Borikselle. Kahvittelun jälkeen lähdettiin kimppalenkille, huh! Alku oli aika katastrofaalista: Teklan kotikulmilla koiria tuli vastaan yhden lenkin aikana enemmän kuin täällä kahdessa viikossa, plus että Boris ei voinut mitenkään ymmärtää, että nyt pitäisi kulkea ja käyttäytyä hihnassa vaikka ihana neiti Tekla kulki ihan siinä vieressä!

Me todella tarvittaisiin remmilenkkiseuraa. Kun pahin täpinä meni ohi, Boris kulki pätkittäin jopa tosi hienosti, vetämättä ja kohkaamatta. Toisten koirien ohitus nyt oli tänään mitä oli: pannasta kiinni pitäen... Tekla on ollut ja osin on kai vieläkin ohitusongelmainen (rähisee), joten pidettiin aika reipasta tahtia kohtaamistilanteissa. Mutta loppulenkistä ohitettiin jo ihan hienosti ja Bobo kulki muutenkin niin, että lenkkeily oli jopa rentouttavaa.

Mutta ystäviä narussa. Niitä me tarvitaan. Anyone?