Onkohan sillä identiteettikriisi?

 

 

On ollut lunki päivä. Ollaan fiilistelty pihalla ja nukuttu sohvalla. Äsken oltiin kylvyssä! Boris oli fiksusti, ihan ensikosketus suihkunlämpimään veteen aiheutti pakkireaktion, mutta saippuointi ja huuhtelu menivät jo tosi hyvin. Kuivatusvaiheessa alkoivat namitkin maistua.

Punnittiin poika tänään - 9,6 kg!

Lisäksi opeteltiin maahanmenoa. Boris istuu jo tosi topakasti käskystä (mm. portaiden edessä ulkona istuu käskystä odottamaan, jotta nostetaan syliin ja kannetaan sisään), mutta maahanmenoa se ei ole mielestäni edes yrittänyt hoksata vaikka ollaan harjoiteltu. Manasin tätä sitten puoliskolle ja pyysin sitä avustamaan opettelussa. Otin pienen palan siansydäntä ja istutin Boriksen. Vedin sitten sydämenpalaa pitkin lattiaa ja kappas, Boris meni heti maahan. Toistettiin sama vielä kaksi kertaa, no problem. Ehkä mulla on ollut huonot eväät tai sitten tuo penikka on vaan ihan ällöttävän fiksu ja ihana ja kokenut yöunillaan jonkin valaistumisen.

Silti, koko ajan elän pieni pelko persiissä, että kun se on tähän asti ollut näin helppo, älykäs ja tottelevainen (jos niin voi yhdeksänviikkoisesta sanoa), niin minkälaiset ajat meillä on vielä edessä, kun tuon uhmat alkaa? Tuleeko siitä ihan hirviö? Tuhoaako se koko kodin? Milloin se alkaa hulluna purra meitä, murista kupillaan ja hyppiä vasten?

Olen nähnyt vainoharhaisia unia kahtena yönä. Molemmissa niistä olen herännyt aivan varmana, että Boris on sängyssä. Ensimmäisellä kerralla luulin puoliskon jalkaa Borikseksi (liian karvainen) ja edellisyönä vannon silitelleeni Borista puoliskon rinnan päällä. Muistan, etten voinut käsittää, miten penikka on päätynyt sänkyyn, ja käännyin laittamaan paidan päälleni lähteäkseni viemään sitä pissalle. Kun sitten käännyin takaisin ja nostin puoliskon käden syrjään (joo, mä ihan todella nostin sen käden pois kuvittelemani Boriksen päältä), totesin että eihän täällä ole mitään koiraa. Piti vielä pediltä tarkistaa, että siellähän se pentu on, ihan omalla paikallaan.

 

Pikkupeto