Tänään on 25 viikkoa Boris-pojan syntymästä ja tasan 4 kuukautta siitä, kun Boris muutti meille.

Teimme haravointihommia pikkupakkasessa.

 

Boris vetää pihassa hepuliralleja ja muistaa melkein aina, missä rajat menee. Tarjosin sille taskustani löytyneen porkkananpätkän (joo, hevosihmisen taskussa on aina porkkanaa ja leivänmuruja ja koiraihmisen taskussa nappuloita ja nuhjuja lihapullanpaloja. Hevos- ja koiraihmisen taskut = hygieniafriikin kauhistus) ja näinhän siinä kävi:

 

Rehuja helevetti!

 

Eli porkkanalle kyytiä

 

Eilisessä punnituksessa painoa oli 34 kg ja rapiat. Kuinkahan iso tuosta tulee? Eilen Boris sai myös maistaa ensimmäistä kertaa siansydäntä. Kupista upposi nopeasti nappuloiden mukana, mutta kun tarjottiin yksi pala ilman lisukkeita, sitä piti ensin vähän heitellä pitkin huushollia ja sitten vasta syödä. Häntä kyllä vispasi ihan mahdottomasti, eli hyvää taisi olla.

Jopa Valo intoutui sydämestä! Näille kissoille ei kelpaa ihmisille tarkoitettu raaka jauheliha, ei raaka kana, ei raaka kala (edes suoraan järvestä nostettu), ei kermaviili... Katkaravut menettelee ja nyt Valolle maistui sydän. Jokusen matkaa siis vielä barffaukseen...

 

Odotellaan postista näyttelytalutinta. Olen nimittäin ilmoittanut hulluuksissani tuon penikan rhodesiankoirien Open Show'n Lahteen. Siellä on kotikoirille omat lemmikkiluokkansa, ja siihenhän me kuulutaan tuon häntämutkan vuoksi. Armonaikaa alle kaksi viikkoa. Voi voi. Meitä saa tulla tervehtimään... Olen se punoittava punapää levottoman ja jousitetun pennun narun päässä. Eniten pelkään, ettei Boris seiso hetkeäkään paikallaan tai ravaa pomppimatta metriäkään. Eipä siinä sitten muu oikein voikaan mennä pieleen!

 

Puhuuko se minulle? 

 

Kaunis ja ylpee 

 

Boris kuulee, kuuntelen

 

Multanenä