Tänään oli oikeastaan ensimmäinen päivä, jolloin ihan rehellisesti otti hetken verran kupoliin se, että on tullut koira hankittua.
Kun menee töihin aamulla aikaisemmin siksi, että ehtisi sieltä ajoissa kotiin jotta puolisko ehtii omista töistään toisiin töihin ja ettei koiralle tulisi kohtuuttoman pitkää yksinoloa, hurjastelee tallille, siivoaa karsinat, hurjastelee takaisin ja heittää naamaansa pikkuisen ruokaa, ja sen sijaan, että istuisi alas, ottaisi pikku torkut alkavaan migreeniinsä ja rupeaisi vasta sitten lukemaan ympäristöekonomian tenttiin, täytyykin kiskoa lenkkikamppeet niskaan, odottaa kenkäeteisessä että vinkuva ja höseltävä koira muistaa jälleen tänään, että ei, ovesta ei vieläkään mennä ennen kuin mieli on rauhallinen, perse maassa ja hihna kaulassa ja emännällä kengät jalassa ja kakkapussit taskussa. Ja lähtee sitten tarpomaan hormonipärinässä kaikki käytöstavat unohtaneen koiran kanssa katuja eteenpäin, koittaa laskea kymmenestä hitaasti alaspäin kun se saa jonkun hajun ja vetää pää maassa nelivedolla kohti lähintä puuta johon ruiskaista kunnon kusimerkki vakuudeksi siitä, että minähän se näitten kulmien kingi olen, olenhan. Ja sitten tulee täytettä sinne tyhjään kakkapussiin, ja saa sitten sitä kanniskella roskiksen puutteessa koko pirun lenkin ja väistellä samalla muiden alueen koirien sontia jotka huolettomasti lojuvat juuri siinä mihin rakas jeppe tahi fifi on päättänyt sen pökäleen pyöräyttää.
No, loppu hyvin kaikki hyvin, pinna ei palanut vaikka kovasti vihelsi päässä siihen malliin, roskiskin osui kohdalle viimein, koira sai lenkkinsä ja kalvaa nyt loppuenergiaansa naudan sääriluuhun (silmät autuaasti ummessa), ja minä istun tässä. Tenttiin en tosin ole vieläkään lukenut enkä ottanut torkkuja, mutta prioriteetit, prioriteetit!
Eikä se koiranomistaminen enää pöllömmältä tunnukaan. En vaihtaisi tuota pois, jaksan vielä katsella ja pysyä positiivisena, että se vielä muuttuu jonain päivänä aikuiseksi. Ja siinä vaiheessa pitää varmaan alkaa jo katsastaa uutta penikkaa, mulla kun on tupannut olemaan kaikkia otuksia kaksittain...
Eilen koirakoulussa meni ihan mukavasti. Tehtiin hiukan "teknistä seuraamista" eli haettiin oikeaoppista katsekontaktia ja palkattiin siitä. Yllätyin positiivisesti: pystyin ensimmäistä kertaa tekemään aika monen askeleen pätkiä omat kädet rentoina sivuilla ja Boris pysyi silti suht oikealla paikalla ja tarjosi kontaktia, eikä ronkkinut ja tuijottanut vain mun käsiä. Tuon koiran kanssa vaan tajuaa kovin selvästi olevansa armottoman hidas - oikea-aikainen palkkaaminen on tosi haastavaa! Mutta hieno homma, ei olla onnistuttu tuossa edes kotipihalla ilman häiriötä, ja nyt se meni tosi mallikkaasti korkeassa häiriössä.
Tehtiin myös paikallaanmakuuta ja Boris parantaa koko ajan. Maahanmeno on sen mielestä hauskaa ja se on varmaan se pääasia alustaherkän koiran kanssa. Viime viikonloppuna kävin korkkaamassa omatoimisen treenikevään läheisen koulun hiekkakentällä, ja siellä pystyin tallustelemaan häiriönä yllättävän rempseästi yllättävän kaukana (n. 10 m), ja Boris pysyi hievahtamatta.
Perusasento parin viikon takaisista treeneistä
(vyölaukku! Rakas äitini meinasi korvansa pudottaa kun kysyin siltä, olisiko sillä antaa mulle vyölaukkua. Tosi tyylikäs! Mutta mitäpä sitä ei tekisi käytännöllisyyden eteen)
Näin huonotapaiset koirat odottavat vuoroaan kun maa on märkä
