Boris jäi eilen illalla auton alle.

 

Se lähti lenkillä jäniksen perään, juoksi jo kerran tien yli, hukkasi jäniksen ja lähti tulemaan takaisin. Ja auto törmäsi siihen.

En voi lakata jossittelemasta: jos oltaisiin juostu kovempaa sen perään, jos ei oltaisi lähdetty sinne suuntaan lenkille lainkaan, jos en olisi laskenut irti, jos se olisikin saanut sen jäniksen kiinni ja jäänyt nylkemään sitä, jos se jänis olisikin kääntynyt toiseen suuntaan.

Se kuva ei haalene varmaan koskaan mielestä: koira kääntyy takaisin, poukkoilee korkeita loikkia pellolla tien toisella puolella, näkee meidät juoksemassa kohti. Ja tulee. Ja se ääni kun auto osuu siihen.

Sen jälkeen kaikki onkin ollut vuorokauden yhtä kaaosta. Boriksen oikea etujalka roikkui ranteen yläpuolelta aivan vinossa muuhun jalkaan nähden, paljaalla silmälläkin näki että se on poikki. Johannes nostaa koiran pois tieltä (sen ilmettä en voi unohtaa, kaikki se hätä ja kauhu ja avuttomuus) ja autoja tulee ja menee ja minä pysäytän yhden ja pyydän puhelinta. Borikseen törmänneen pakettiauton kuljettajakin käy siinä mutta poistuu heti, en saanut edes rekisterinumeroa ylös.

Ystävällinen pariskunta antaa meidän soittaa päivystävälle eläinlääkärille, joka sanoo että kestää puoli tuntia ennen kuin hän on vastaanotolla. On tietysti perjantai-ilta. Ystävällinen pariskunta ottaa meidät kyytiinsä ja ajaa eläinlääkäriin. Boris on koko ajan ihan hiljaa - tajuissaan, mutta yhtään se ei uikuta. Jalasta vuotaa verta ja ainut, mitä löytyi sen painamiseen, on terveysside.

Minä jäin Boriksen kanssa odottamaan eläinlääkäriä ja Johannes sai pariskunnalta kyydin kotiin hakemaan omaa autoa ja muita tarvikkeita.

Puoli tuntia on pitkä aika, aivan saatanallisen pitkä aika kun istuu koira sylissä juoppolähiön kadulla ja odottaa ja kuuntelee kun joku juoppo tulee siihen länkyttämään ja koittaa pitää koiraa aloillaan kun juoppo tunkee lähemmäs ja lähemmäs. Huusin sille perkelettä ja lopulta se poistui, puolisko tuli ja sitten se eläinlääkärikin.

Tilanne oli kaoottinen. En ole ikinä ollut niin epäystävällinen kenellekään kuin olin sille eläinlääkäriparalle. Se soitti ja minä soitin ympäri Suomea löytääkseen klinikan, jossa olisi ortopedi joka voisi leikata koiran. Mutta sama virsi kaikkialla, Viikissä, Aistissa, Hertassa: heillä on vain päivystys ja he ottavat vastaan vain hengenvaarassa olevia koiria. Lähes irtipoikki roikkuva jalka ei ole sellainen. Maanantaihin menee, ne kaikki sanoivat, ja mä tivasin ja tiuskin ja olin ihan hirviö kaikille: ei kai voi olla totta että mä joudun pitämään koirani hirveissä kivuissa meilkein kolme vuorokautta, koska mistään ei löydy ortopediä joka ei olisi lomalla??

Boris rauhoitettiin, siltä ommeltiin yksi haava vasemmasta jalasta ja oikea jalka sidottiin ja lastoitettiin. Saatiin kipulääkettä, ja näillä eväillä meidän piti pärjätä viikonlopun yli.

 

Yö. Boris huusi koko yön. Makasin sen kanssa lattialla enkä valehtelematta nukkunut yhtä ainutta silmäystä. Välillä yritettiin kantaa se pihalle tarpeilleen, mutta sielläkin se vain tärisi ja volisi. Ja koko ajan päässä se kuva kun koira lähtee pellolta tulemaan kohti ja törmää.

 

Viideltä syötin sille yhden Rimadylin ja puoleksi tunniksi se lakkasi huutamasta. Kun sitten kello viimein mateli yhdeksään, aloin soittaa klinikoita uudestaan läpi. Ja viimein löytyi Helsingistä HauMau, jossa oli ortopedi paikalla ja joka sanoi ottavansa meidät vastaan. Koira autoon ja liikkeelle. Johannes oli sentään saanut muutaman tunnin unta joten se pystyi ajamaan.

Oltiin HauMaussa yhdentoista aikoihin lauantai-aamuna. Boriksen jalka kuvattiin ja kuva oli kyllä kieltämättä hurjan näköinen. Laitan sen tänne kunhan pääsen sellaiselle koneelle jolla saan kuvat auki. Sekä kyynär- että värttinäluu olivat poikki ja siirtyneet sivuttaissuunnassa pois paikaltaan. Murtuma oli sahalaitainen, n. 4 senttiä ranteen yläpuolella, ja lisäksi siellä oli muutama irtonainen luunpala.

Hieman ennen puolta päivää Boris rauhoitettiin ja nukutettiin. Oma olo helpottui kun koira viimein oli hiljaa: tähän asti se oli vinkunut tauotta. Boris kannettiin leikkaussaliin ja meille sanottiin, että menee ainakin kaksi tuntia.

Irrallisia muistikuvia: kuljen verkkareissa ja lenkkareissa tukka petolinnun perseenä Helsingin keskustassa, mennään Kamppiin, ostetaan kahvia ja leipiä, yritetään syödä, puhua. Yritän vastata viesteihin: olen lähettänyt hädissäni viestejä ympäriinsä, jos joku tietäisi meille leikkaavan lääkärin jostainpäin Suomea. Jossain vaiheessa olen myös järjestänyt sen, että äiti siirtää tililleni lisää rahaa ja että isä ajaa meidän poissaollessa meille ja tuo sinne Elmon häkin. On vaikea tajuta kellonaikoja ja viikonpäiviä, on tapahtunut aivan liikaa. Huoli koirasta on muodoton möykky, vaikka ortopedi olikin sanonut murtuman olevan niin hyvässä kohtaa kuin murtuma voi olla, ja että uskoo saavansa sen korjattua.

Lopulta kello tulee puoli kolme, palaamme HauMauhun (löydämme vielä sinne takaisin vaikka vähän epäilytti) ja odotamme vähän lisää. Minua itkettää vanha karkeakarvainen mäykky odotushuoneessa ja samannäköinen emäntänsä, ja kastraatiosta tuleva chihu jonka nimi on Napoleon.

Viimein ortopedi tulee ja sanoo sen mitä olen halunnut kuulla: kaikki on mennyt hyvin. Boriksen jalka on leikattu ja korjattu ja kaikki on mennyt hyvin. Toipumisennuste on hyvä. Jalassa on vahva metallilevy ja ruuveja, ja murtuma on saatu oikeaan asentoon. Irtopalat on poistettu.

Sitten taas odotetaan, ja lopulta päästään heräämöön Boriksen luo. Se on vallan tajuton, mutta alkaa herätyspiikin jälkeen vähän kohotella päätään. Jalka on samanlaisessa lastatukisidepötkylässä kuin tullessakin: kipsiä ei laitettu koska murtuma saatiin korjattua niin tukevasti metallilla. Kun Boris on vähän herännyt, saadaan viedä se autoon. Kello ei ole vielä viittäkään iltapäivällä. Törmäyksestä on alle 24 tuntia ja minä olen elänyt monta vuorokautta ja viikkoa sisäkkäin, pakkautuneena noihin tunteihin.

HauMaun henkilökunta oli jotain niin uskomattoman ystävällistä ja mahtavaa, etten ikinä tiedä, kuinka heitä kiittäisin. Mutta kylläpä sain karulla tavalla huomata, että lemmikin olisi suotavaa sairastua virka-aikaan, mieluiten jossain muussa kuussa kuin heinäkuussa loma-aikaan. Ellen olisi itse ollut niin sitkeä ja soittanut ja soittanut, olisimme varmasti vieläkin kivusta volisevan koiran kanssa kotona odottamassa maanantaita.

 

 

Nyt Boris on hyvin lääkitty, aika tokkurainen, mutta kotona eikä ainakaan vielä huuda kipua. Valtava häkki on tuotu tänne varmuuden vuoksi, vaikka koppilepoa ei määrättykään.

Arvoitu toipumisaika on kuusi viikkoa. Siihen saakka Boris kulkee vain hihnassa pieniä rauhallisia pissatuksia, ei saa hyppiä eikä riehua eikä laskeutua mistään. Tikkien ja lastan poisto on vajaan kahden viikon päästä, ja kontrolliröntgen sitten 6 viikon kuluttua. Onni onnettomuudessa: koira on nuori ja murtuma oli sellaisessa paikassa että sen sai raudalla rakennettua kokoon, siksi toipumisennuste on hyvä.

Keikalle tuli yhteensä hintaa vajaa 1500 euroa: 177 e perjantai-illan päivystyskäyntiin ja rapiat 1200 e leikkaukselle. Vakuutuksen jälkeen meille itsellemme jää maksettavaksi leikkauksesta kolmisensataa.

Nyt en vielä osaa ajatella niin pitkälle, miten meidän toko- tai juoksuharrastushaaveiden käy. Sen tiedän, että on ruvettava perumaan syksyn tapahtumiin tehtyjä ilmoittautumisia. Ja ehkä nukuttava hiukan itsekin. Päivä kerrallaan. Olen vain niin onnellinen ja helpottunut siitä, että Boris on elossa ja kotona.