Boris kotiutui lääkärikeikalta vamputtomana ja tikittömänä, mutta kauluri päässä. Jalalle kuului hyvää, röntgenkuvissa raudat oli siellä mihin ne oli laitettukin, ja haavakin oli suht siisti. Tulehduksen merkkejä ei näkynyt, ei haavassa kuten ei luissakaan, ja se oli valtavan hyvä uutinen. Murtuma oli avomurtumaksi luokiteltava, sillä murtumakohdassa oli haava. Ei siitä nyt luunpäät pilkottanut onnettomuuden jälkeen, mutta joka tapauksessa iho oli reilusti rikki. Se on tietysti lisännyt tulehdusriskiä, ja jos tulehdus olisi iskenyt ja levinnyt luuhun, oltaisiin oltu aika huonolla tolalla. Toki riski on olemassa vieläkin, mutta pahin taitaa olla jo ohitettu. Nyt jalkaa pitää suojella pari päivää nuolemiselta, siksi kauluri.
Hauskaa oli, että meidän ei tarvinnut esittää ääneen mitään kysymyksiä - klinikan väki paljasti lukeneensa Boriksen blogia, joten kaikki tiedettiin jo ennakkoon. Eläköön Internet!
Kuvaus ja tikkienpoisto pystyttiin tekemään ilman rauhoitusta, kuten olin toivonutkin. Boris oli kyllä hirmu reipas taas, vaikka jouduttiin aika kovakouraisesti kippaamaan se kyljelleen röntgenpöydälle ja pitämään aloillaan. Tikkienpoisto ei tämän operaation jälkeen ollut mitään.
Kotimatkaksi puettiin kauluri päähän, kun Boris hyökkäsi hulluna nuolemaan vampun suojista paljastuneita varpaitaan jo heti klinikalla. Haava ei sitä niinkään kiinnostanut. Kotona kauluritotuus valkeni ja veti Boriksen synkeään mielentilaan. Marttyyri-ininän kanssa Boris törmäili esineisiin ja seisoskeli niska jäykkänä. Kummää en mahru mihinkään.
Jalka on hyvästä paranemisestaan huolimatta omaan silmään karun näköinen.
Varpaiden välissä oli niin sanotusti tilanne päällä, niin kuin osasin odottaakin. Kirkuvanpunaiset ja armottomasti syhyävät välit aiheuttavat selvästi kurjan olon Borikselle. Pesin tassun kunnolla (syvässä pakasterasiassa, kätevää!) ja tiputtelin reilulla kädellä Canofiteä sekä päälipuolelle varpeidenväliin että anturapuolelle. Toivottavasti tuo tuosta parantuu kun alkaa taas saada happea.
Jalka on nyt ollut selvästi kipeämpi ilman tukea. Boris kyllä astuu sille, eikä vauhtiin päästyään edes onnu juurikaan, mutta kotioloissa roikuttelee tassua ilmassa ja tuntuu vähän vaisulta. Laitoin iltaruokaan puolikkaan Rimadylin, josko tämä tästä vielä hymyksi muuttuisi.
Saatiin lupa kävellä lenkkejä suht normaalisti - kiellettyä on irtijuoksentelu ja äkkinäiset liikkeet, liukastuminen ym., mutta rauhallinen liikkuminen on sallittua. Toki mennään koiran tahtiin ja aloitetaan kevyesti, mutta tosi hyvä näin. Kuukauden päästä sitten kontrollikuviin, silloin murtuma on toivottavasti luutunut täysin.
Yksi vaihe paranemisprosessista takanapäin. Oma olo on huojentunut ja aika omituinen. Onnettomuus alkaa tuntua koko ajan kaukaisemmalta. En tiedä, onko se hyvä asia. Oppi on kyllä mennyt perille niin etten varmaan koskaan enää laske koiraani huolettomasti irti teiden läheisyydessä, mutta silti onnettomuusillan kauhujen etääntyminen tuntuu pelottavalta. Muistanhan varmasti jatkossa, kuinka voi käydä? Toisaalta, en voi enkä aio elää koko loppuikääni sen pelossa, että koirani loukkaantuu. Jos sille tielle lähden, saan pelätä kaikkea muutakin ja ihan koko ajan. Kun löytäisi tasapainon harkinnan ja liiallisen pelkäämisen välille!
