Viikko ja pari päivää päälle onnettomuudesta. Eräänlainen ajanjakaja siitäkin päivästä tuli. Hurjasti mahtuu onnea epäonneenkin, se on todettu. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä selvemmin tajuan, kuinka onnekas Boris kuitenkin oli. Paraneminen on edennyt hyvin, nyt ollaan toista päivää ilman kipulääkettä eikä tunnu missään. Koira on riehakas ja touhukas oma itsensä. Jalkavamppu haittaa menoa vielä keskiviikkoon asti, sitten siitä päästään. Kudosnestepallukka ja heltanturvotus hävisivät yhtä liukkaasti kuin meidän 50 e, joka kopeloinnista maksettiin.

Boriksesta tulee, ellei ole jo tullut, ihan pilallehemmoteltu - hihnassa saa vähän vetää, ikkunasta saa hiukan vahtihaukkua, makupaloja saa pöydästä ja jatkuvasti kyhnytetään, paijataan, leperrellään ja supatellaan korvaan ällösöpöjä juttuja. Boris myös autetaan sohvalle ja pois, kun se haluaa. Mutta on niin kiva, että koira on elossa ja kotona. Tui tui.

Eilen ja tänään ollaan oltu jopa "kävelyllä". Matkaa kertyi ehkä 300 metriä, mutta psyykkisesti se on iso juttu Borikselle. Se menisi ja ravaisi ja tekisi kaikkea kuten ennenkin, mutta omistajat hannaa hihnan päässä. Pitää keskiviikon lääkärikäynnillä selvittää, mitä tarkoittaa "rauhallista liikuntaa kytkettynä". Saako koiran kanssa kävellä kilometrin? Saako se mennä ravia?

Antibioottien antaminen on Boriksesta vähän ikävää. Tabut joutuu antamaan suoraan kurkkuun kun ruuan joukossa se ei niitä syö. Pilleripaperin rapinaa paetaan hirveää kiitoa toiseen päähän taloa ja hampaat purraan viimeiseen asti tiukasti yhteen. No, joka kerta pillerit on saatu alas, eikä niitä enää montaa päivää tarvitse syödäkään.

Hiukan hirvittää, missä kunnossa jalan iho on, kun sidehässäkkä keskiviikkona otetaan pois. Ja toivottavasti leikkaushaava on parantunut hyvin, ettei tarvitsisi laittaa lampunvarjostin-kauluria koiran päähän. Tähän asti ollaan siltä vältytty.