Ykskaks tuli itku.
En ole miettinyt Boriksen onnettomuutta pitkään aikaan, mutta nyt kun mainitsin siitä edellisessä blogipäivityksessä, se jotenkin tuli niin pinnalle taas. Herranjumala miten onnekas tuo koira oli, ja me!!
Katsoin tätä kuvaa kasvattajan sivuilla ja siitähän se pillittäminen sitten oikein roihahti. Me ollaan niin tuoreita, jännittyneitä, odottavaisia... Ja Boris, pikku-Boris ja sen valtavat korvat, ja miten voi olla että melkein menetin sen vain vuoden kuluttua tuosta kuvasta, vuoden!
Bogo ei ymmärrä tuon taivaallista mun volisemisesta, nukkuu vaan kerällä tuossa vieressä, tuhisee ja tuhisee, onnenkantamoinen. Onnenkantamoinen.
