Kahden näin erityyppisen koiran omistaminen on ollut varsin mielenkiintoista. Toki Igor on vielä ihan pentunen eikä sen aikuisluonteesta voi vielä paljon sanoa, mutta jo tässä vaiheessa sen ja Boriksen välillä on joissain asioissa aivan huikeita tapa- ja temperamenttieroja.
Aivan ensimmäiseksi näistä tulee mieleeni kontaktinhakuisuus. Borikselle on rakentamalla rakennettu se, että kontakti minuun = hyvä. Ja sitten kun tapahtuu jotain kiihdyttävää, se tahtoo unohtua. Rikkeestä huomauttaminen käy ahdistamaan Borista kovin, mutta silti se saattaa samantien vapautuksen jälkeen toistaa saman tempun, kaahottaa korvattomana menemään vaikka minä huudan luokse. Sitä luontaista halua tehdä niin kuin minä käsken ei vain ole siinä määrin, että voisin esim. sanoa Boriksen olevan ihan aina sataprosenttisesti hallinnassa silloin kun se on kiihdyttävässä tilanteessa irti (käytännössä siis kaverikoirien kanssa, omalla porukalla se ei ole niin kiihtynyt ettenkö saisi sitä normaalikäskyllä luokse).
Igor sen sijaan vaikuttaa tässä suhteessa lähinnä lapsinerolta. Kun se n. kahdeksanviikkoisena tajusi oman nimensä, se on sen jälkeen ollut aina sille merkki että mamalla on asiaa. Eikä sitä ole erikoisesti vahvistettu, se vain on näin. Toki pentu vielä tusaa ja huseeraa niin että välillä sille joutuu pari-kolme kertaa sanomaan sen nimen ennen kuin naama nousee heinikosta, mutta Borikseen verrattuna Igorin omaehtoinen halu kuulla mitä minulla on sanottavaa on merkittävän suuri.
Toinen arkielämän näkyvä eroavaisuus on sellainen perusluonteen kepeys. Tässä varmaan paistaa vielä pitkälti läpi se että Igor on pentu, mutta silti näistä näkee jo nyt, miten eri planeetoilta ne ovat. Boris on eri tavalla todella herkkä kaikille arjen muuttujille. Kun sillä on huono päivä tai huono hetki, se on todella huono. Borista surettaa ja ahdistaa ja masentaa kun sataa tai on märkää. Ja se ilmaisee sen. Se kyllä kestää olla pihalla, mutta se istuu selkä tuulta päin käännettynä, korvat lintassa ja inisee ja huokailee kuuluvasti. Eikä se siitä riemastu vaikka tehtäisiin mitä. Boriksella on miljoona erilaista tunnetilaa ja sävyä: jonkun verran niitä iloisia ja riehakkaita, ja sitten aika paljon myös niitä rajoittuneita, pidättyväisiä ja sellaisia "jos saisin päättää niin tekisin jotain muuta ja jossain muualla".
Igor sen sijaan, no, Igorille ei ole huonoja säitä, päiviä tai hetkiä. Igoria ei ahdista eikä masenna. Igor keksii sitten vaikka jonkun leikin. Igorin hilpeys on onneksi toisinaan tarttuvaa sorttia - välillä se saa murjottavan Boriksen houkuteltua mukaan ilakointiin. Ja se jos mikä on tehnyt Borikselle hyvää.
Ja sitten on se vire. Vietti. Moottori. Se joku sellainen jota hain kun hain harrastuskaveria. Boriksen kanssa treenaaminen on aina tasapainoilua, että kauanko se kestää ja jaksaa, kauanko voidaan yhtä asiaa toistaa ja harjoitella niin, että siinä voidaan aikaansaada kehitystä ja missä vaiheessa ollaan siinä pisteessä, että koiran into laskee ja toistoilla saadaan vain hallaa aikaiseksi. Boriksen kanssa on pakko olla aito. Jos sanon sille hyvä enkä tarkoita sitä, se tietää sen. Boriksen kanssa minun on ensisijaisesti kontrolloitava omaa mielentilaani: koira on hyvä jos minä osaan ohjata sitä oikein: aidosti iloisena, kannustavana ja kehuvana. Boriksen kanssa on osattava lopettaa just eikä melkein oikeaan aikaan.
Mikä siirtymisen vaikeus onkaan ollut opetella Igorin kouluttamista! Igor tekee ja yrittää vaikka minä olisin mukana vain puoliksi. Ja määrä, jonka viisikuinen pentu kestää toistoja, on uskomaton. Igor ei lyö hanskoja tiskiin lainkaan. Igor tekee aina vaan uusiksi jos ei ollut hyvä. Igorin oppiminen oikeastaan alkaa vasta siitä, missä vaiheessa olen Boriksen kanssa jo tottunut lopettamaan. Boris aloittaa hyvin ja korjaaminen ja toistaminen laskee sen virettä. Igor sen sijaan tekee alkuun hutiloiden ja kiireisenä ja alkaa keskittyä vasta kun ollaan hetki harjoiteltu. Huomaan, että on todella vaikea oppia pidentämään harjoituspätkiä, kun olen tottunut siihen ettei koira kestä pitkää pätkää. Lisäksi Igorille saa sanoa, että ei noin. Sitten se katsoo pää kenossa ja tekee uudestaan paremmin. Boriksen kanssa saa olla todella tarkka negatiivisen palautteen kanssa, ettei tapa kokonaan sen tekemisenhalua.
Arjessa sen sijaan Igorista paistaa jo nyt sen paimenkoiramaisuus, jota hiukan arastelin kun valitsin rotua. Igor, jos se saa päättää, on kaikkialla. Se herää sikiunesta jos minä nousen sohvalta mennäkseni vessaan. Se tulee varmuuden vuoksi keittiöön tarkistamaan, mitä tällä kertaa laitoin roskikseen. Aina, kun käännyn varomattomasti ja lähden liikkeelle, törmään Igoriin. Aina, kun avaan suljetun oven, on Igor siellä takana. En ole ihan vielä tottunut siihen, koska meillä on ollut Boris. Boris, joka nukkuu silloin kun nukuttaa. Noin isoksi koiraksi se on sisätiloissa melkoisen huomaamaton, jos mitään aktiviteettia ei ole. Se tietää, ettei vessassa ole mystistä salaovea josta minä katoaisin, joten sen ei tarvitse seurata joka paikkaan.
Sitten on lukuisia pieniä asioita, joita tulen oppimaan paremmin koko ajan.Yksi esimerkki kuitenkin: Igorilla on synnynnäinen puruote esineisiin. Se kantaa, repii ja vetää. Borikselle on opetettu ja rakennettu, että tarttuminen hampailla on hyvä asia, ja siltikin sen ote on vetelä. Kun ne leikkivät Igorin kanssa samalla lelulla, Igor vie lelun sata kertaa Boriksen suusta ja tyrkyttää sitä sinne uudestaan, kun Boris ei vain pure leluun samalla intensiteetillä kuin Igor.
Hauskasti nuo kuitenkin pelaavat yhteen ja täydentävät toinen toisiaan. Suurin haaste on minulla oppia vaihtamaan omia vaihteitani koiran ja sen tarpeiden ja tapojen mukaan. Normaaliarkea eletään tietysti samoilla säännöillä molempien kanssa, ja kovasti yritän työstää Igorille sitä samaa "sisäkoirahelppoutta" jota Boriksessa on ollut ihan luonnostaan.
