Kevät! Lumet sulaa ja rapa roiskuaa, enpä muistanutkaan miten rasittavaa on pyyhkiä miljoona kertaa päivässä 8 tassua ja silti imuroida nurkkia niin että suulakkeessa vaan ropisee.

Maaliskuusta luopumisessa on puolensa: Boriksen elämänahdistus alkaa taas mennä ohi. Ruoka on maistunut hyvin viimeisen viikon ja toisinaan Boris on tullut jopa juosten kupille, kun pahimpina masennuspäivinä se ei tullut vaikka käskin.

Tämä vaikea maaliskuu on pistänyt taas miettimään Boriksen kastraatiota. Ehkä kyllä, ehkä ei. Eniten pelkään, että Igor jyräisi pallittoman Boriksen yli edestä ja takaa. Nytkin toisinaan Boris järkyttyy ja säikähtää sydänjuuriaan myöden, kun Igor vähän rajummin haastaa Borista leikkiin taklaamalla ja tönimällä. Jos Boris itse on samassa mielentilassa, se on yhtä röyhkeä ja fyysinen kuin Igorkin, mutta jos Borista ei huvita ja se on luimuilutuulella, se tuntuu ihan tosissaan pelkäävän että Igor törmää siihen. En usko, että konfliktien pelossa kastroimiseen on syytä, mutta tämä jokakeväinen hormonihöyryily on rasittavaa niin huoltojoukoille kuin epäilemättä koiralle itselleenkin. Ja voisihan tuo koira vähän ahneempikin olla...

Igor sen sijaan toteuttaa itseään edelleen jätemyllynä, se syö lähes kaiken mikä sen nenän eteen osuu. Sillä on aina nälkä ja koko ajan jano! Pitäisikin ottaa siitä kunnon järkevä kuva, josta näkisi miten hirmuisen iso mörkö siitä on tullut. Igor on hauska tyyppi, välillä vähän raskas mutta enimmäkseen ihan hauska.

Isännän kunnonkohotusprojekti on vienyt koiriakin pitkästä aikaa säännöllisemmin remmilenkeille ja juoksemaan. Arkilenkit ovat meidän ihmisten osalta aikamoista maleksimista, koirat sen sijaan painelevat vapaavalintaista askellajia vapaana. Hullua, että vielä vuosi sitten vapaanajuoksut piti järjestämällä järjestää ja remmilenkkeily oli jokapäiväistä. Nyt tilanne on päinvastoin! Ja hävettää myöntää, Igor on kohta 9 kk eikä sillä ole kankaisen pentupannan lisäksi yhtäkään omaa pantaa...